Niin, siinäpä kysymys. Lue tämä tarina laulutaidottomuudesta!
”’Äiti, ole hiljaa, et osaa laulaa!’ sanoi teini-ikäistyvä lapsi minulle kyllästyneenä. Enkä minä sitten enää laulanut. Olin todellakin hiljaa: en laulanut kahteenkymmeneen vuoteen. Ei siinä mitään, pidin laulamisesta todella paljon. Mutta rakkaan ihmisen palaute koski sydämeen.
Lapsethan eivät valehtele. ’Totuus tulee lapsen suusta’ vai miten se nyt meni. En laulanut, koska se kuulosti niin kamalalta. Haave kuoroharrastuksesta tai jopa yksinlaulutunneista jäi taka-alalle. Jos oma lapsi ei kestä kuunnella, ei kukaan kestä.
Lapsethan muuttivat ajan myötä pois. Heistä tuli aikuisia. Minusta oli tullut keski-ikäinen nainen, kävin päivätöissä, harrastuksekseni olin löytänyt pilateksen, josta pidin kovasti. Kävin klassisen musiikin konserteissa, joskus myös oopperassa tai baletissa. Suuria elämyksiä!
Joskus uskalsin päästää ajatukseni myös ihastelemaan oopperalaulajien taiturillista äänenkäyttöä. Jotkut ne vaan osaavat! Ollapa minullakin tuollainen syntymälahja, laulun lahja.
Internet-aikakautena kerran silmiini pompsahti mainos laulun alkeiskurssista.
”Oletko laulutaidoton? Kaikki voivat oppia käyttämään ääntään paremmin! Kaikki voivat nauttia laulamisesta! Kaikki voivat oppia uusia taitoja!” kuulutti mainos pontevasti.
Minua epäilytti. Luin kuitenkin mainostekstin.
Mainoksessa oli asiakaspalautteita. Kehuttiin, kuinka hankalalta tuntunut äänenkäyttö olikin kurssilla helpottunut. Kerrottiin, kuinka kurssi oli avannut täysin uuden käsityksen laulamisesta. Ihanko totta..? Oli vaikea uskoa.
Näin mainoksen seuraavana päivänä uudestaan. Ja taas seuraavana päivänä. Katsoin kurssin aikataulua, katsoin kurssin paikkaa, katsoin hintaa. Katsoin kurssin sisältöä.
Niin, aikahan sopi minulle. Paikka sopi minulle. Minulla oli varaa ostaa kurssi. Epäröin silti, sydämessäni oli edelleen suuri arpi enkä löytänyt sieltä uskoa itseeni.
Viikko sen jälkeen kun olin nähnyt ensimmäisen mainoksen, tein päätöksen osallistua kurssille. Eihän siinä mitään menetä, ajattelin. Jos olen toivoton tapaus, pääsenpä ainakin osoittamaan sen mokomalle itseriittoiselle kurssinpitäjälle. Jotkut ovat vain toivottomia! Ähäskutti!
Koitti kurssipäivä. Minua jännitti. Olin saanut viikkoa ennen kurssia ennakkotehtävän, jota en ollut uskaltanut tehdä. Olisi pitänyt laulaa. Sekin nolotti. Nolompaa olisi kuitenkin ollut jättää menemättä, joten hyppäsin autonrattiin ja ajoin kurssipaikalle. Ulos autosta, ovesta sisään, lähimpään penkkiin takapuoli. Aikamoinen saavutus!
Vilkaisin ympärilleni ja rentouduin hiukan. Ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, eri ikäisiä, miehiä ja naisia ja ehkä niitä ”muitakin”. Joku hymyili hermostuneesti, joku tervehti minua reippaasti, muutamat höpisivät innokkaasti keskenään. Ehkäpä nuo tunsivat jo toisensa, ehkä ei.
Minä tervehdin vaisusti minua tervehtinyttä. Tervehdin myös sitä hermostunutta hymyilijää. Taisin olla itsekin hermostunut hymyilijä.
Opettaja tuli paikalle. Hänkin vaikutti vähän omituiselta, hyöri ja pyöri siinä hetken papereidensa kanssa. Sillä on varmaan joku adhd, ajattelin. Eikös taiteilijoilla ole aina jotain häiriöitä päässä. Enpä tiedä. Ei nyt kauheasti heti vakuuta, mokoma häärä.
Sitten se opettaja alkoi puhua. Kurssi alkoi.
Aluksi meidät jaettiin pieniin ryhmiin keskustelemaan siitä, miksi olimme kurssille tulleet. Huomasin, että ihmisillä oli moninaisia tarinoita taustallaan, mutta jokaisen tarinasta löysin jotain tuttua. Olipa paikalla myös muutama täysin kaltaiseni, keski-ikäinen laulamisen kauan sitten lopettanut nainen.
’En ole laulanut koska en osaa.’
Purimme keskusteluja opettajan kanssa. Olo alkoi olla levollinen ja toiveikas. En ollut yksin!
Opettaja pohjusti kurssia kertoen äänenkäytön perusteista syvällisemmin.
’Laulamista voi oppia kuka vain, aivan kuten mitä tahansa muutakin. Ihminen on aina kykeneväinen oppimaan uutta!’
Teimme harjoituksia: lämmittelimme kehoa, vahvistimme hengityslihaksia, etsimme palleahengitystä, aktivoimme sisäänhengitystä tapahtumaan oikein.
Teimme harjoituksia äänellä, ensin pienin hyminöin, sitten isommin. Kokeilimme harjoitteiden kautta laulumelodioita. Samalla piti tehdä kaikenlaista outoa keholla. Outoa, mutta hauskaa, vapauttavaa ja oikein mukavaa!
Kävi myös ilmi, että pilatesharrastuksestani oli todella hyötyä laulamiselle: minun oli helppo tunnistaa mitä kehossani tapahtui. Syvät lihakseni olivat myös hyvässä kunnossa.
Kesken kurssin se iski kunnolla tajuntaan: minä lauloin! Kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä lauloin, minä nautin laulamisesta, ja olin niin syvällä kurssin pyörteissä, etten edes miettinyt miltä se mahtaa kuulostaa. Sillä ei ollut edes väliä.
Jokainen terve ja soiva ääni on kaunis. Jokainen saa laulaa.
Kyllä minä sen nyt uskoin.
Lähtiessäni ajamaan takaisin kotiin kurssin jälkeen tein päätöksen: minulla on lupa laulaa, minä aion laulaa. Täältä tullaan, uusi laulava minä!”
Tämä kertomus on fiktiivinen kokoelma vuosien varrella kuulemistani tarinoista. Olen kuullut niitä lukemattomia. Laulaminen on luontainen tapa ihmiselle ilmaista itseään eikä tätä luontaista oikeutta tulisi kenenkään rikkoa.
Onko kertomuksessa tuttuja piirteitä?
Lue myös aikaisempi postaukseni Laulutaito ja laulutaidottomuus.
..joka tapauksessa, LAULA jos sinua laulattaa! Laulutaidoton muuttuu laulutaitoiseksi vain laulamalla.
Seuraava Ääniateljeen Laulun alkeiskurssi kesäkuun 19. päivä ihanassa, kesäisessä Tuusulassa! Lue lisää tästä linkistä ja ilmoittaudu mukaan.
Rakkain terkuin ja halauksin Ääniateljeen Salla